Vauvauutisia satelee

Onhan se iloinen asia ja jännä miten sitä suhtautuu siihen, kun vauvauutisia satelee jokapuolelta.
Tuntuu oikeestaan siltä kuin olisin jäädyttänyt tunteeni suojellakseni itseäni.
 Koska omalla vauva rintamalla ei tapahdu edistystä niin pitää olla tunteeton kunnes on jotain tunnettavaa?!? Miltä kuulostaa???

Hullulta tuo omaan korvaan kuulostaa mutta voihan tossa jotain perää olla. Jos jokaisesta vauvauutisesta hyppisi riemusta ja eläisi mukana raskaudessa ei ehkä kestäisi sitä omaa kaipuuta. Niin, kaipuuta. Harva varmaan kaipaa isoa mahaa ja raskausaikaa mutta minä kaipaan. Kaipaan kauniisti pyöristyvää vatsaani, niitä potkuja sen sisällä. Haluan katsella lasten vaatteita ja tarvikkeita ajatuksella että mitä ostaisin meille KOHTA. Haluan herätä yöllä syöttämään lastani joka tuhisten imee maitoa syödäkseen.
Kaiken tämän kokeman jälkeen haluan kokea kaiken sen mitä olen kokenut jo huomattavat nuorella iällä. Haluan olla "vanha äiti" jota ei katsota vinoon nuoren iän vuoksi ja haluan kokea/jakaa kaiken tämän yhdessä mieheni kanssa.

Lasketut ajat lähestyy monella tutulla ja monen vauvat ovat jo oppineet kävelemään yms. Niin kaikki tämä siinä ajassa kun me ollaan päästy lapsettomuus tutkimuksissa VASTA loppu vaiheelle.

Lohduttaudun ajatuksella että hyvää kannattaa odottaa! Ja kyllähän meidän arki täyttyy ilosta vaikka raskautta ei kuulukkaan.

Sanoin jo alkumetreillä että en halua raskaaksi yrittämisestä tulevat pakkomielle tai mitään mikä pilaisi makkaripuolen elämän. Tiedän että rakastelu on osa parisuhdetta raskaaksi tulon jälkeenkin, mutta jos siitä tekee päässään vain muodon "tehdä vauvoja" menee koko ilosta suola.
Näinhän usein käy... Parisuhdetta ei juuri ole ensimmäisen ja ei ehkä toiseenkaan vauva vuoden jälkeen.
Uskon että jos etenkin naisena tämän ilmiön tunnistaa ja koittaa sitä välttää niin parisuhdekkin pysyy virkeempänä.

Voin vain kuvitella sen päivän kun joskus menemme ensimmäiseen ultraääneen ja näemme lapsemme, meidän, koko perheen yhteisen ja niin toivotun sekä odotetun pienen käärön. Voi kun tämä päivä koittaisi vielä <3

Edistystä

Ensimmäistä kertaa vajaan vuoden sisään ei ollut paha mieli kun lääkärin huoneesta ulos kävelin. Tuntui että kerrankin joku ymmärtää ajan kulun ja sen miten liian pitkä aika murentaa toivoa.

Nyt saatiin lupaus että parin tutkimuksen jälkeen päästään polullamme eteenpäin. Seuraavana on vuorossa ultraääni jossa tarkastetaan munajohtimien aukiolo ja sen jälkeen verikokeita.

Vaikka ajatus ehkä hieman pelottaakin on huojentavaa kuulla että seuraavaksi kokeillaan inseminaatiota (jos tulevissa kokeissa ei vikaa) ja siitä sitten jatketaan eri hoitomuotoihin jos ei tärppää.

Kuulostihan se hyvältä kun osaava lääkäri sanoi että "ei saa luovuttaa" ja että pitää vaan jatkaa hoitoja sinnikkäästi. Monet kulemma lopettavat liian aikaisin.
Itse olen miettinyt että jatkan/jatkamme niin kauan kuin se hyvältä tuntuu. Näin etukäteen ajsteltuna en voisi kuvitella että jaksain montaa vuotta juosta hoidoissa jotka rankkoja niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Mutta kait sitä avoimella mielellä ja päivä kerrallaan asenteella pärjää pitkälle??

Uneni kaunein ja todellisuus

Heräsin aamulla väsyneenä. Näin unta pienestä pojasta joka oli meidän oma.
Elin unesssa mukana niin vahvasti ja se tuntui hyvin todelliselta. Ehkä joku päivä, ajattelin.

Se on kumma miten sitä seuraa oman kehon toimintaa ja aina toivoo (vaikka miten monta pettymystä olisinkin takana) sen päiväisen närästyksen ja pahoinvoinnin johtuvan pienestä katkaravusta vatsan pohjalla.
Sitten kun se todellisuus taas valkenee niin tuntuu ettei kukaan ymmärrä miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Ei sitä ajattele että "No ensi kierrossa", sitä kun  jo tietää että sen ihmeen todennäisyys ei ole suuri kun on pettunyt n.20 kertaa!

Tuo 20:han näyttää aika pieneltä tässä mustaa valkoisella mutta kyllä siihen on paljon mahtunut!
Jos sen 20 kertaa kääntää 1vuodeksi ja 8kuukaudeksi niin se kuulostaa varmasti pitkälle, ainakin heille joilla tärppää ensimmäisellä tai toisella kerralla.
Sitten taas he jotka pettyvät yli 40 kertaa tai koko loppuelämäkseen... Sitä en uskalla edes miettiä.
Voin vain kuvitella miten monta henkistä alamäkeä siihen aikaan mahtuu. Olen miettinyt sitä jos jokin päivä tulisi tarve hyväksyä tilanne.
Todellisuudessa en pysty sellaista vielä edes kuvittelemaan.

Kävimme lääkärin vastaanotolla ja iloksemme siellä oli vastassa vanhempi lääkäri joka tiesi mistä puhui. Oli ilo kuunnella kun joku vihdoin pisti asioihin vauhtia. Mies on nyt tutkittu ja muutosta parempaan oli nyt selkeäst tapahtunut. Toisin sanoen ensimmäinen siemennestenäyte oli tyhjää täys ja tämä toinen sisälsikin jo elämää.

Seuraavan kuukauden aikana pääsen katsomaan onko
munajohtimeni varmasti auki ja miten hormoonit toimii ja sen jälkeen jos mitään ei ilmene niissä kokeissa niin inseminaatiota ensin kokeillaa.
Jännittävää mutta mukavaa että jotain vihdoin tapahtuu.