Heräsin aamulla väsyneenä. Näin unta pienestä pojasta joka oli meidän
oma.
Elin unesssa mukana niin vahvasti ja se tuntui hyvin todelliselta. Ehkä joku päivä, ajattelin.
Se on kumma miten sitä seuraa oman
kehon toimintaa ja aina toivoo (vaikka miten monta pettymystä olisinkin takana) sen päiväisen närästyksen ja
pahoinvoinnin johtuvan pienestä katkaravusta vatsan pohjalla.
Sitten
kun se todellisuus taas valkenee niin tuntuu ettei kukaan ymmärrä miltä
juuri sillä hetkellä tuntuu. Ei sitä ajattele että "No ensi kierrossa", sitä kun jo tietää että sen ihmeen todennäisyys ei ole suuri kun on
pettunyt n.20 kertaa!
Tuo 20:han näyttää aika pieneltä tässä mustaa
valkoisella mutta kyllä siihen on paljon mahtunut!
Jos sen 20 kertaa kääntää
1vuodeksi ja 8kuukaudeksi niin se kuulostaa varmasti pitkälle, ainakin
heille joilla tärppää ensimmäisellä tai toisella kerralla.
Sitten taas
he jotka pettyvät yli 40 kertaa tai koko loppuelämäkseen... Sitä en
uskalla edes miettiä.
Voin vain kuvitella miten monta henkistä alamäkeä
siihen aikaan mahtuu. Olen miettinyt sitä jos jokin päivä tulisi tarve
hyväksyä tilanne.
Todellisuudessa en pysty sellaista vielä edes
kuvittelemaan.
Kävimme lääkärin vastaanotolla ja iloksemme siellä
oli vastassa vanhempi lääkäri joka tiesi mistä puhui. Oli ilo kuunnella
kun joku vihdoin pisti asioihin vauhtia. Mies on nyt tutkittu ja
muutosta parempaan oli nyt selkeäst tapahtunut. Toisin sanoen ensimmäinen siemennestenäyte oli tyhjää täys ja tämä toinen sisälsikin jo elämää.
Seuraavan kuukauden aikana pääsen
katsomaan onko
munajohtimeni varmasti auki ja miten hormoonit toimii ja sen jälkeen jos
mitään ei ilmene niissä kokeissa niin inseminaatiota ensin kokeillaa.
Jännittävää mutta
mukavaa että jotain vihdoin tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)