Täydellinen ovulaatio

Nyt vaan TOIVON että että yksi siimapää jaksaisi uida maaliin!
Bongasin nimittäit tänään täydellisen positiivisen oviksen.
Päätin iltapäivällä testata kun vatsaa nippaili. Ja testiin tuli niin kaunis vahva ovis viiva. Ei jättäny yhtään arvailun varaa.
Aina mietin että JOS nyt tärppäis niin nopeestihan tämä kaksi vuotta yritystä meni. Kunnes taas menkat alkaa ja petyn sadannen kerran...

Kesän turvotukset ilman sitä yhtä

Juhannuksena tuli syötyä niin että tuntuu kuin vieläkin turvottaisi. Oikeestaan sen jälkeen kun kuukautiset viimeksi hoitokierron jälkeen alkoi on tullu mässäiltyä holtittomasti. Tuntuu että on nälkä koko ajan ja sokeri hammasta kolottaa. Voiko olla niin että kierron lääkkeet jotenkin tasasi hormoneja niin että ei tehnyt mieli esim. Suklaata koko ajan.
Sillon oli sentään toivoa. Nyt mieli on taas tyhjä.
En oo ovista bongaillu vaikka testejä olisi kaapissa ollutkin. Eikä oviskivutkaan ole kovin selkeitä ollut. Kalenterin mukaan ovis olisi ollu sunnuntaina mutta vasta ma ja ti tunsin edes jonkinlaista nippailua alavatsassa. Tosin selkeitä ovislimojakaan ei näkyvissä oo ollu.
Ennen hoitokiertoja ei oviksen kanssa oo ongelmaa ollut, voisiko lääkkeet kierron näin sekoittaa? Kaikki dropit kuitenkin meni, vaikkakin pienellä annoksella.

Oon tällä viikolla katsonut kaksi kertaa erillaiset äidin Melindan tarinan itkien. Sanoin miehellenikin että vois sen katsoa. Siinä on niin paljon ajatuksia joita omassakin päässä liikkuu.

Enään muutama työvuoro ja sitten aloitan muutaman viikon loman. Onneksi tuo aika on täyteen buukattu niin ei tarvitse kulkea kaupungilla kaikkien raskaanaolevien keskellä miettien miksi oma vatsa vain täynnä ilmaa. Miten toisille suodaan kaksi lasta siinä ajassa kun me emme ole saaneet yhtäkään. Miten maailman luonnollisin asia voi olla näin vaikeeta ja aiheuttaa näin paljon mielipahaa.

Julkisella puolella on lähete koeputkihedelmöitykseen laitettu. Se siis syksyllä odottaa jos ei ihmettä tapahdu! Sitä ennen pitäis ehkä yksi insemunaatio yksityisesti tehdä, mutta meneekö siinäkin taas n.800e taivaan tuuliin...ken tietää, ei ketään, tietystikkään! Onnistumistahan ei voi rahassa mitata. Mutta kun meidän vika on se että siittiöitä on välillä vähän enemmän ja joskus ei ollenkaan niin tuo inseminaatio hoito tuntuu täydeltä lottoarvonnalta.

Testaus päivä

Eilen otin viimeisen Lugesterol munan ja tänään aamulla olisi saanu testata. En kuitenkaan eilen vaivautunu testiä ostamaan kun ajattelin että kyllä se täti sieltä kylään tulee. Vatsa juili ja suklaata teki mieli.
Ei kuitenkaan täti tullut vielä kylään.

En usko ollenkaan että raskaana olisin mutta koska lääkäri on testin "määrännyt" niin teen sen huomenna aamulla.

Jotenkin olo on rauhallinen ja hyvä. Pelkkä tieto siitä että on avun piirissä keventää lastia. Vaikka sitten samalla tuleva pelottaakin.

Välillä mietin saisinko ottaa pillerit hetkeksi käyttöön niin että sais lomaa tästä kaikesta. Mies vaan ei ymmärrä, ja on sitä mieltä että lääkäri pitäisi mielenvikaisena että samalla toivoo raskautta ja syö ehkäisy valmisteita.
Mutta tuntuu että ilman ehkäisyä en saa aina kunnolla lomaa omilta ajatuksilta.
Paitsi nyt on kiva kun olen töissä paikassa joka vie mukanaan kiireen vuoksi ja nappaa aivotkin matkaansa. Ajatukset on siis koko kesän muiden hoitamisessa, ja siinä että itse jaksaa hoitaa muita hyvin.

Voi ei tätä päätä ja näitä ajatuksia =elämää

Olen viime viikkoina lukenut paljon muiden blogeja ja kokemuksia niiden sisällä. Toisaalta mieleenherää että mitä jos sitä itsekkin on tässä tilassa vuoden, kahden tai jopa kolmen kuluttua. Mietin että onko tämä hetki sittenkään niin huono tai voiko tämä vielä paljon pahemmaksi muuttua. Missä menee raja hoitojen suhteen ja muten voisin hyväksyä sen etten saa enään lisää lapsia, en yhtään yhteistä mieheni kanssa ?
Toisaalta olen todella onnellinen siitä että olen nuorena hairahtanut ja halunnut lapset juuri sen vuoksi etten vanhempana kun kaikki opinnot ja talot on valmiita olisi tässä tilanteesaa.

Mutta silti, silti tämä tunne siitä että raskaus ei vuosien yrityksenkään jälkeen ala ei ole helppo. Minun tulisi käydä läpi luopumisprosessi siitä että minun kroppani en hedelmänsä antanut tähän maailmaan. Vaikka minun täydellinen limakalvoni ja ovulaationi mahdollistaisi raskauden.

Tämä on kuitenkin meidän yhteinen matkamme enkä voi rakastani hylätä sen vuoksi että hänen siittiönsä ei ole muotovaliota. Mutta saattaa olla että minun pitää joku musta päivä valita. Valinta on helppo mutta se musertaa palan minua.

Ensimmäisen raskaustestin aika on viikon kuluttua, se kertoo tämän ensimmäisen inseminaation tuloksen. Mitään odotuksia ei ole! Eihän alle miljoona siittiötä voi riittää raskauteen. Kuulostaa oudolta, raskauteenhan tarvitaan vain yksi hyvä. Mutta ei paljon toiveita lääkärikään antanut. Puhui vaan seuraavasta ja samalla viimeisestä inseminaatiosta.

Kysymyksiä on ilmassa paljon joihin ei vastausta löydy enkä vielä niin haluakkaan löytää. Mutta on tietysti selvä että päätä ne sekottaa.

Elämä pyörii ympyrää, vai pyöriikö?

Paljon on kaikkea tapahatunut. Lähdettiin yksityiselle puolelle hoitoihin kun saatiin tutkimukset kunnallisella valmiiksi. Ja johan alko sitten heti tapahtumaan. Yksityisellä puolella kun saa ajan silloin kun tarvii eikä sillon kun aikoja on!
Jos jotain tekisin toisin niin sen että en ikipäivänä menisi kunnalliselle lääkärille tekemään alku tutkimuksia. Yksityisellä puolella kaikki labrat saisi lähestulkoon kerralla kun kunnallinen puoli juoksutti lähes vuoden ajan eri labroja ottamassa. Ei tule halvemmaksi maksaa 10krt poliklinikka maksuja kuin pari satasta yksityiselle jolloin säästyy monelta vaivalta ja odottamiselta.

Mutta, kaikellahan on varmasti joku tarkoitus.

Tänään olen pistänyt itseeni viimeisenkin pistoksen ja huomenna on ensimmäinen inseminaatio.
Jännittää kovin minkä laatuista ja miten paljon mies saa kuppiin tavaraa. Siinä kun piilee ainoa syy tähän kaikkeen mikä meistä on löytynyt...

Ei ole helppoa matkata 250km lääkäriin aina kun sen aika on lyhyellä varoitus ajalla. Varsinkin kun työajat ovat mitä ovat. Mutta kunnon palvelun ja hyvien hoitojen vuoksi olin valmis kokeilemaan auttaisiko tämä.
Toivon tietysti enemmän kuin muuta että tästä jotain syntyisi. Vaikka kovasti pelkään myös pahinta ja mietin mitä jos ei.
Ei kai se kiellettyä ole asioita päässänsä pyöritellä vaikka se ehkä turhaa onkin murehtia etukäteen. Kait sitä jo jotenkin on oppinut suojelemaan itseään. Sanon aina että kun elän tämän kropan kanssa niin en voi olla miettimättä mitä minun sisällä tapahtuu!!

Nyt en voi muuta kun maata sängyssä, alavatsa on niin kipeeen oloinen pregnyl piston jälkeen. Huomista jännittäessä ja parasta toivoen,
<3:lla Katla

Yksi viiva

Niin se aika kuluu. Kulunut kuukausi tai kaksi on ollut aika mitään sanomattomia. Olen yrittänyt saada jotain aikaan ilman että kuitenkaan. Edelliseen postaukseen voisi taas lisäta kaksi uutta vauva uutistakin.
Ihana että jollain tärppää! Oma pettymys tähän kaikkeen on kuitenkin jo katoamaan päin, tai ainakaan se ei enään tunnu niin pahalta, tämän tunteen kanssa on pakko joka päivä elää.

Mutta...
Mikä voi olla ärsyttävää kun "punaisten päivien" odottelu!!
En yleensä ole pitänyt kirjaa koska vuodan ja koska en. Mutta koska lääkärit niitä sattuneesta syystä aina kyselevät niin pitää laittaa itsellekkin "NE" päivät ylös.

Luomu kuukausia on takana jo 22 ja kiertokin on ollut koko ajan tasaisempi. Mutta nyt on taas vuoto jäänyt jonnekkin siperiaan kun ei vaan kuulu vaikka tuntemuksia onkin ollut. Nyt kuitenkin jo 4-6 päivää myöhässä!!

Pakkohan sitä oli sitten käydä testejäkin ostamassa jotta saisi mielenrauhan. Mutta yllätys yllätys, yksi ainut viiva.

No mutta, tällä viikolla suunitellaan hoitojen aikatauluja ja meillä onkin suunnitelmissa käydä ensimmäiset hoidot (inseminaatiot) tekemässä yksityisellä puolella koska meidän kotikaupungissa ei mitään lapsettomuushoitoja tehdä niin on sama ajaa yksityiselle kuin julkiselle puolelle jonne sama matka.

Soitin muutama viikko sitten väestöliitolle kysyäkseni hieman heidän käytännöistään. Ja kulemma ensimmäisen käynnin saa 2-3 viikon päähän ja sen jälkeen ei aikatauluja ole. Eli käytännössä voitaisi ajatella että ensimmäinen inseminaatio voitaisiin tehdä jo huhtikuussa tai toukokuussa :) Mikä olisi tietysti hienoa!

Jännätään nyt pitikö se yksi viiva totuttuun tapaan paikkansa vai olisiko ihme todella tapahtunut!

Vauvauutisia satelee

Onhan se iloinen asia ja jännä miten sitä suhtautuu siihen, kun vauvauutisia satelee jokapuolelta.
Tuntuu oikeestaan siltä kuin olisin jäädyttänyt tunteeni suojellakseni itseäni.
 Koska omalla vauva rintamalla ei tapahdu edistystä niin pitää olla tunteeton kunnes on jotain tunnettavaa?!? Miltä kuulostaa???

Hullulta tuo omaan korvaan kuulostaa mutta voihan tossa jotain perää olla. Jos jokaisesta vauvauutisesta hyppisi riemusta ja eläisi mukana raskaudessa ei ehkä kestäisi sitä omaa kaipuuta. Niin, kaipuuta. Harva varmaan kaipaa isoa mahaa ja raskausaikaa mutta minä kaipaan. Kaipaan kauniisti pyöristyvää vatsaani, niitä potkuja sen sisällä. Haluan katsella lasten vaatteita ja tarvikkeita ajatuksella että mitä ostaisin meille KOHTA. Haluan herätä yöllä syöttämään lastani joka tuhisten imee maitoa syödäkseen.
Kaiken tämän kokeman jälkeen haluan kokea kaiken sen mitä olen kokenut jo huomattavat nuorella iällä. Haluan olla "vanha äiti" jota ei katsota vinoon nuoren iän vuoksi ja haluan kokea/jakaa kaiken tämän yhdessä mieheni kanssa.

Lasketut ajat lähestyy monella tutulla ja monen vauvat ovat jo oppineet kävelemään yms. Niin kaikki tämä siinä ajassa kun me ollaan päästy lapsettomuus tutkimuksissa VASTA loppu vaiheelle.

Lohduttaudun ajatuksella että hyvää kannattaa odottaa! Ja kyllähän meidän arki täyttyy ilosta vaikka raskautta ei kuulukkaan.

Sanoin jo alkumetreillä että en halua raskaaksi yrittämisestä tulevat pakkomielle tai mitään mikä pilaisi makkaripuolen elämän. Tiedän että rakastelu on osa parisuhdetta raskaaksi tulon jälkeenkin, mutta jos siitä tekee päässään vain muodon "tehdä vauvoja" menee koko ilosta suola.
Näinhän usein käy... Parisuhdetta ei juuri ole ensimmäisen ja ei ehkä toiseenkaan vauva vuoden jälkeen.
Uskon että jos etenkin naisena tämän ilmiön tunnistaa ja koittaa sitä välttää niin parisuhdekkin pysyy virkeempänä.

Voin vain kuvitella sen päivän kun joskus menemme ensimmäiseen ultraääneen ja näemme lapsemme, meidän, koko perheen yhteisen ja niin toivotun sekä odotetun pienen käärön. Voi kun tämä päivä koittaisi vielä <3

Edistystä

Ensimmäistä kertaa vajaan vuoden sisään ei ollut paha mieli kun lääkärin huoneesta ulos kävelin. Tuntui että kerrankin joku ymmärtää ajan kulun ja sen miten liian pitkä aika murentaa toivoa.

Nyt saatiin lupaus että parin tutkimuksen jälkeen päästään polullamme eteenpäin. Seuraavana on vuorossa ultraääni jossa tarkastetaan munajohtimien aukiolo ja sen jälkeen verikokeita.

Vaikka ajatus ehkä hieman pelottaakin on huojentavaa kuulla että seuraavaksi kokeillaan inseminaatiota (jos tulevissa kokeissa ei vikaa) ja siitä sitten jatketaan eri hoitomuotoihin jos ei tärppää.

Kuulostihan se hyvältä kun osaava lääkäri sanoi että "ei saa luovuttaa" ja että pitää vaan jatkaa hoitoja sinnikkäästi. Monet kulemma lopettavat liian aikaisin.
Itse olen miettinyt että jatkan/jatkamme niin kauan kuin se hyvältä tuntuu. Näin etukäteen ajsteltuna en voisi kuvitella että jaksain montaa vuotta juosta hoidoissa jotka rankkoja niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Mutta kait sitä avoimella mielellä ja päivä kerrallaan asenteella pärjää pitkälle??

Uneni kaunein ja todellisuus

Heräsin aamulla väsyneenä. Näin unta pienestä pojasta joka oli meidän oma.
Elin unesssa mukana niin vahvasti ja se tuntui hyvin todelliselta. Ehkä joku päivä, ajattelin.

Se on kumma miten sitä seuraa oman kehon toimintaa ja aina toivoo (vaikka miten monta pettymystä olisinkin takana) sen päiväisen närästyksen ja pahoinvoinnin johtuvan pienestä katkaravusta vatsan pohjalla.
Sitten kun se todellisuus taas valkenee niin tuntuu ettei kukaan ymmärrä miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Ei sitä ajattele että "No ensi kierrossa", sitä kun  jo tietää että sen ihmeen todennäisyys ei ole suuri kun on pettunyt n.20 kertaa!

Tuo 20:han näyttää aika pieneltä tässä mustaa valkoisella mutta kyllä siihen on paljon mahtunut!
Jos sen 20 kertaa kääntää 1vuodeksi ja 8kuukaudeksi niin se kuulostaa varmasti pitkälle, ainakin heille joilla tärppää ensimmäisellä tai toisella kerralla.
Sitten taas he jotka pettyvät yli 40 kertaa tai koko loppuelämäkseen... Sitä en uskalla edes miettiä.
Voin vain kuvitella miten monta henkistä alamäkeä siihen aikaan mahtuu. Olen miettinyt sitä jos jokin päivä tulisi tarve hyväksyä tilanne.
Todellisuudessa en pysty sellaista vielä edes kuvittelemaan.

Kävimme lääkärin vastaanotolla ja iloksemme siellä oli vastassa vanhempi lääkäri joka tiesi mistä puhui. Oli ilo kuunnella kun joku vihdoin pisti asioihin vauhtia. Mies on nyt tutkittu ja muutosta parempaan oli nyt selkeäst tapahtunut. Toisin sanoen ensimmäinen siemennestenäyte oli tyhjää täys ja tämä toinen sisälsikin jo elämää.

Seuraavan kuukauden aikana pääsen katsomaan onko
munajohtimeni varmasti auki ja miten hormoonit toimii ja sen jälkeen jos mitään ei ilmene niissä kokeissa niin inseminaatiota ensin kokeillaa.
Jännittävää mutta mukavaa että jotain vihdoin tapahtuu.

Tunteiden sota

Tulivuori, ilmapallo, nainen.
Kolme asiaa jotka kuvaavat tätä tunnetta.

Oloni on vain ristiriitainen, odottava,pelokas, jännittynyt, surullinen mutta silti kenties toiveikas.
Miksi juuri sen lähimmän kanssa on niin vaikea puhua näistä asioista? Sillä on kenties merkitystä että olen niin monta kertaa jo itkenyt ja avautunut eikä samoja asioita miehen näkökulmasta saa puida uudelleen ja uudelleen. Toinen ei voi ymmärtää.

On vaikea uskoa etteikö lähimmäisesi miettisi samoja asioita.
Mutta silti hän vaan hymähtelee ja huokailee kylkeä kääntäessään viimeisenä iltana nukkumaan mennessä, ennen totuutta.Ei sano sanaakaan mitä miettii. Varmasti mielessä pyörii jotain. Onhan kyse kuitenkin siitä tuleeko hänestä isä vai ei.

On kyse lapsettomuudesta, toissijaisesta ja "ensisijaisesta".
Mies ja nainen kokee asian niin eri tavalla ja erillaisena menetyksenä. Tuntuu että tämä asia todella mittaa ihmisen pienuuden tässä maailmassa.
Kuinka voimattomia olemmekaan tietämättömyyden ja toivon portilla!

Aamulla saadaan kuulla totuus meistä ja siitä onko pienen murusen verran toivoa vai vähän enemmän. Vihdoin lähes 2 vuoden epätietoisuus saa perusteellisen vastauksen.
Vaikka toivoa aina on eikä sitä pidä menettää tuntuu nyt että tämä olisi kuin loputtomiin täyttyvä ilmapallo tai heräävä tulivuori joka on juuri räjähtämäisillää.
Välillä tuntuu että nyt pamahtaa mutta sitten seuraavassa hetkessä kaikki on hyvin. Ollaanko sittenkin linnanmäen vuoristoradass??