Tulivuori, ilmapallo, nainen.
Kolme asiaa jotka kuvaavat tätä tunnetta.
Oloni on vain
ristiriitainen, odottava,pelokas, jännittynyt, surullinen mutta silti
kenties toiveikas.
Miksi juuri sen lähimmän kanssa on niin vaikea puhua
näistä asioista? Sillä on kenties merkitystä että olen niin monta kertaa
jo itkenyt ja avautunut eikä samoja asioita miehen näkökulmasta saa puida uudelleen ja uudelleen. Toinen ei voi ymmärtää.
On vaikea uskoa etteikö lähimmäisesi miettisi
samoja asioita.
Mutta silti hän vaan hymähtelee ja huokailee kylkeä
kääntäessään viimeisenä iltana nukkumaan mennessä, ennen totuutta.Ei sano sanaakaan mitä miettii. Varmasti mielessä pyörii jotain. Onhan kyse kuitenkin siitä tuleeko hänestä isä vai ei.
On
kyse lapsettomuudesta, toissijaisesta ja "ensisijaisesta".
Mies ja
nainen kokee asian niin eri tavalla ja erillaisena menetyksenä. Tuntuu
että tämä asia todella mittaa ihmisen pienuuden tässä maailmassa.
Kuinka
voimattomia olemmekaan tietämättömyyden ja toivon portilla!
Aamulla
saadaan kuulla totuus meistä ja siitä onko pienen murusen verran toivoa
vai vähän enemmän. Vihdoin lähes 2 vuoden epätietoisuus saa
perusteellisen vastauksen.
Vaikka toivoa aina on eikä sitä pidä menettää
tuntuu nyt että tämä olisi kuin loputtomiin täyttyvä ilmapallo tai heräävä tulivuori joka on juuri räjähtämäisillää.
Välillä tuntuu että nyt pamahtaa mutta sitten seuraavassa hetkessä kaikki on hyvin. Ollaanko sittenkin linnanmäen vuoristoradass??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)