Mutta mitä sitten kun toivo katoaa...

Muutin banneri tekstiä koska se sopii tähän hetkeen.
Käytimme valttikorttimme, menimme yksityiselle puolelle ja teimme  yhden IVF kierron ICSI:llä. Mitä jäi käteen? Vastaus, lasku.

En pysty sanoin kuvaamaan miltä nyt tuntuu. Tai no, olo on sellanen että herään aamulla koska on pakko. Arjen on pakko pyöriä. Olen monen silmissä todella onnellinen, minulla on kaksi kouluikäistä lasta, kiva koti ja koulutus. Minullahan on kaikkea! Mutta omasta mielestäni ei ole.
En ole kokenut mieheni kanssa raskauden odotusta ja vauva aikaa, me emme voi yhdessä muistella lasten ensimmäistä parkaisua tai sitä miten lapset oppi konttaamaan. Vaikka olen ollut onnekas ja saanut lapseni todella nuorena niin silti tuntuu että jään jostain paitsi kun en nyt kolmekymppisenä lasta saa. Joku ehkä kutsuu tätä itsekkyydeksi, mutta minulle tämä on suuri suru. Minä tiedän mitä on saada lapsi, tiedän mistä jään paitsi. Lisäksi suren sitä ettei mieheni saa kokea isäksi kasvua ja sitä mitä on saada oma lapsi.¨

Uskon että jokaisen naisen pitää käydä läpi ajatus siitä että lapsia ei enään tule. Itse en ole tätä koskaan vielä käsitellyt ja tuntuu että en voi sellasta päätöstä tehdä. Mutta miten jatkaa elämää jos ei voi hyväksyä tosi asioita!?!
Olen umpikujassa. Voisin vain itkeä, en jaksa enään hoitoja mutta en osaa hyväksyä tosia asioitakaan. En ennen kaikkea jaksa enään toivoa, en jaksa joka kuukausi miettiä alkaisiko tästä raskaus ja voisinko olla raskaana nyt kun kuukautiset ei alakkaan. Hyvinä hetkinä toivon, mutta tiedän nyt että se on turhaa ja se rikkoo minut sekä parisuhteemmekin pikkuhiljaa.

Meidän toinen IVF siis meni aivan penkin alle. Kypsät munasolut katosivat viikonlopun aikana ja lopputulos oli että saimme kaksi kypsää munasolua joista toinen vain hedelmöittyi. Mutta sekään ei kiinnittynyt. Jostain syystä omat munasarjana on ollut keskenmenon jälkeen eri paria. Toinen ei kasvata puregonilla munasoluja isoiksi asti ja näin ollen saldo jää toisen varaan. Tämä hoitokierto yksityisellä oli suurin fiasko ja olen niiiiin vihainen!

Saldona nyt on 3vuotta ja 4kk lapsettomuutta. 1 inseminaatio, 2 IVF hoitoa, 2 tuoresiirtoa, 1 keskenmeno eikä kädessä ole tällähetkellä kuin surua ja katkeruutta.

Ajatuksia tulevasta

Olen seurannut eri blogeja jotka lapsettomuutta käsittelee, ne antaa paljon tietoa tulevasta ja saa mieli herkäksikin. On aivan mahtavaa seurata kuinka pitkät yritykset palkitaan. Mutta samalla pelkään tulevaa.
Mietin että ei meillä voi olla niin hyvä tuuri että heti ekasta hoidosta tultais raskaaksi!
Vaikka tietenkin toivon plussaa enemmän kuin muuta.
On hauska muistella suhteemme alku aikoja, sitä kuinka kaikki kukoisti ja oma yhteinen vauva oli läheinenkin haave. Tuntuu kyllä että tämä kokemus vahvistaa mutta "totta helvetissä" (kuten sairaalan lomakkeita täyttäessäni totesin) tämä kokemus parisuhteeseen vaikutta, huonollakin tavalla.
Ei ole toisen kiva vierestä seurata kun olen niin maassa että mikään ei huvita. Tai kuinka kohta kaikki hoidot ja kipu kohdistuu minuun.

Seuraavista kuukautisista pitää klinikalle soitta, mitä sitten? En edes tiedä. Siirrosta puhuttiin marraskuun loppuun. Mutta miksi lokakuussa jo pitää ottaa yhteyttä, siirtävätkö he kiertoa vai mitä?

Minulla on yksi ainoa joululahja toive...
Voi kun kaikki menisi hyvin!

Kp.34... odottelua

Onhan nämä kierrot ennenkin venyny. Mutta on tää aina vaan niin rasittavaa. Vatsassa aina välillä tuntuu että NYT vois kohta, ehkä huomenna alkaa. Mutta ei.
Tein joskus viime viikon perjantaina (tai olisko ollut torstaina) testin kun se NIIN kuumotti kaapissa. Olihan se nega, niinkun aina. Vaikka tekoajankohta olikin hiukka aikanen.
Mutta aina tää jännittää, kun tiedän että meillä vois käydä tuuri, mitään täydellistä estettä kun ei ole. Jotenkin toivon sitä ihmettä. En vaan tiedä miten koepuhkihoito loppu vuodesta onnistuu...pakkohan sen on mutta ei se yksinkertaista tule olemaan.

Katseltiin miehen kanssa ulkona tähdenlentoja ja toivottiin hiljaa itseksemme.
Uskon että meidät vielä palkitaan, kun se oikea aika koittaa. Mutta ei tämä polku sileä ole.
Mutta meidän elämässä on niin moni asia hyvin, olemmehan me löytäneet toisemmekin.

Vauvauutisia satelee

Onhan se iloinen asia ja jännä miten sitä suhtautuu siihen, kun vauvauutisia satelee jokapuolelta.
Tuntuu oikeestaan siltä kuin olisin jäädyttänyt tunteeni suojellakseni itseäni.
 Koska omalla vauva rintamalla ei tapahdu edistystä niin pitää olla tunteeton kunnes on jotain tunnettavaa?!? Miltä kuulostaa???

Hullulta tuo omaan korvaan kuulostaa mutta voihan tossa jotain perää olla. Jos jokaisesta vauvauutisesta hyppisi riemusta ja eläisi mukana raskaudessa ei ehkä kestäisi sitä omaa kaipuuta. Niin, kaipuuta. Harva varmaan kaipaa isoa mahaa ja raskausaikaa mutta minä kaipaan. Kaipaan kauniisti pyöristyvää vatsaani, niitä potkuja sen sisällä. Haluan katsella lasten vaatteita ja tarvikkeita ajatuksella että mitä ostaisin meille KOHTA. Haluan herätä yöllä syöttämään lastani joka tuhisten imee maitoa syödäkseen.
Kaiken tämän kokeman jälkeen haluan kokea kaiken sen mitä olen kokenut jo huomattavat nuorella iällä. Haluan olla "vanha äiti" jota ei katsota vinoon nuoren iän vuoksi ja haluan kokea/jakaa kaiken tämän yhdessä mieheni kanssa.

Lasketut ajat lähestyy monella tutulla ja monen vauvat ovat jo oppineet kävelemään yms. Niin kaikki tämä siinä ajassa kun me ollaan päästy lapsettomuus tutkimuksissa VASTA loppu vaiheelle.

Lohduttaudun ajatuksella että hyvää kannattaa odottaa! Ja kyllähän meidän arki täyttyy ilosta vaikka raskautta ei kuulukkaan.

Sanoin jo alkumetreillä että en halua raskaaksi yrittämisestä tulevat pakkomielle tai mitään mikä pilaisi makkaripuolen elämän. Tiedän että rakastelu on osa parisuhdetta raskaaksi tulon jälkeenkin, mutta jos siitä tekee päässään vain muodon "tehdä vauvoja" menee koko ilosta suola.
Näinhän usein käy... Parisuhdetta ei juuri ole ensimmäisen ja ei ehkä toiseenkaan vauva vuoden jälkeen.
Uskon että jos etenkin naisena tämän ilmiön tunnistaa ja koittaa sitä välttää niin parisuhdekkin pysyy virkeempänä.

Voin vain kuvitella sen päivän kun joskus menemme ensimmäiseen ultraääneen ja näemme lapsemme, meidän, koko perheen yhteisen ja niin toivotun sekä odotetun pienen käärön. Voi kun tämä päivä koittaisi vielä <3

Tunteiden sota

Tulivuori, ilmapallo, nainen.
Kolme asiaa jotka kuvaavat tätä tunnetta.

Oloni on vain ristiriitainen, odottava,pelokas, jännittynyt, surullinen mutta silti kenties toiveikas.
Miksi juuri sen lähimmän kanssa on niin vaikea puhua näistä asioista? Sillä on kenties merkitystä että olen niin monta kertaa jo itkenyt ja avautunut eikä samoja asioita miehen näkökulmasta saa puida uudelleen ja uudelleen. Toinen ei voi ymmärtää.

On vaikea uskoa etteikö lähimmäisesi miettisi samoja asioita.
Mutta silti hän vaan hymähtelee ja huokailee kylkeä kääntäessään viimeisenä iltana nukkumaan mennessä, ennen totuutta.Ei sano sanaakaan mitä miettii. Varmasti mielessä pyörii jotain. Onhan kyse kuitenkin siitä tuleeko hänestä isä vai ei.

On kyse lapsettomuudesta, toissijaisesta ja "ensisijaisesta".
Mies ja nainen kokee asian niin eri tavalla ja erillaisena menetyksenä. Tuntuu että tämä asia todella mittaa ihmisen pienuuden tässä maailmassa.
Kuinka voimattomia olemmekaan tietämättömyyden ja toivon portilla!

Aamulla saadaan kuulla totuus meistä ja siitä onko pienen murusen verran toivoa vai vähän enemmän. Vihdoin lähes 2 vuoden epätietoisuus saa perusteellisen vastauksen.
Vaikka toivoa aina on eikä sitä pidä menettää tuntuu nyt että tämä olisi kuin loputtomiin täyttyvä ilmapallo tai heräävä tulivuori joka on juuri räjähtämäisillää.
Välillä tuntuu että nyt pamahtaa mutta sitten seuraavassa hetkessä kaikki on hyvin. Ollaanko sittenkin linnanmäen vuoristoradass??