Olen viime viikkoina lukenut paljon muiden blogeja ja kokemuksia niiden sisällä. Toisaalta mieleenherää että mitä jos sitä itsekkin on tässä tilassa vuoden, kahden tai jopa kolmen kuluttua. Mietin että onko tämä hetki sittenkään niin huono tai voiko tämä vielä paljon pahemmaksi muuttua. Missä menee raja hoitojen suhteen ja muten voisin hyväksyä sen etten saa enään lisää lapsia, en yhtään yhteistä mieheni kanssa ?
Toisaalta olen todella onnellinen siitä että olen nuorena hairahtanut ja halunnut lapset juuri sen vuoksi etten vanhempana kun kaikki opinnot ja talot on valmiita olisi tässä tilanteesaa.
Mutta silti, silti tämä tunne siitä että raskaus ei vuosien yrityksenkään jälkeen ala ei ole helppo. Minun tulisi käydä läpi luopumisprosessi siitä että minun kroppani en hedelmänsä antanut tähän maailmaan. Vaikka minun täydellinen limakalvoni ja ovulaationi mahdollistaisi raskauden.
Tämä on kuitenkin meidän yhteinen matkamme enkä voi rakastani hylätä sen vuoksi että hänen siittiönsä ei ole muotovaliota. Mutta saattaa olla että minun pitää joku musta päivä valita. Valinta on helppo mutta se musertaa palan minua.
Ensimmäisen raskaustestin aika on viikon kuluttua, se kertoo tämän ensimmäisen inseminaation tuloksen. Mitään odotuksia ei ole! Eihän alle miljoona siittiötä voi riittää raskauteen. Kuulostaa oudolta, raskauteenhan tarvitaan vain yksi hyvä. Mutta ei paljon toiveita lääkärikään antanut. Puhui vaan seuraavasta ja samalla viimeisestä inseminaatiosta.
Kysymyksiä on ilmassa paljon joihin ei vastausta löydy enkä vielä niin haluakkaan löytää. Mutta on tietysti selvä että päätä ne sekottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)